Lähdit jo kauan sitten, mutta olen yhä pikkusiskosi.
Hautajaisissa pappi puhui kauniita sanoja, mutta jälkeenpäin mietin kenestä sanat lausuttiin: totta puhuen en tunnistanut niistä äitiäni.
Se minkä on totuttu lohduttavan, kuulostaa tyhjältä, keinotekoiselta ja valheelliselta. Se pakottaa surun muottiin, johon se ei kuulu. Se ei kerro...
Emme puhuneet tapahtuneesta ulkopuolisten kanssa. Emme halunneet selittää vieraille asiaa, jota emme itsekään ymmärtäneet.
Kuinka kaipaankaan sitä, että lampsisit tähän! Halaisin sinua ja kysyisin: ”Mitä nuorimies?”
Minä menin lukkoon enkä halunnut puhua asiasta vakavasti kenenkään kanssa.
Suren sitä, että menetin poikani huumeille ja että lopulta ne veivät hänet kokonaan minulta.
Siinä tilanteessa kenenkään ei olisi tarvinnut sanoa mitään, vain antaa minun puhua.
Nyt sinun matka jatkuu siellä jossain ja meidän muiden täällä. Ehkä kohtaamme joskus?
