Mäntymetsä, taustalla vettä. Iltapäivän aurinko paistaa.

Mistä tukea?

Vertaisuutta kohtaamisten ja tekstin kautta.

Alta löydät tietoa sururyhmistä ja muistotilaisuuksista. Sivun lopussa on myös lukuvinkkejä.

Sururyhmät

Evankelis-luterilaiset seurakunnat ja myös jotkut järjestöt, kuten Suomen Mielenterveysseura, järjestävät vertaistuellisia sururyhmiä, joihin voi hakeutua. Erityisesti päihteisiin kuolleiden läheisten sururyhmät ovat kuitenkin vielä harvinaisia. Niitä järjestetään lähinnä vain pääkaupunkiseudulla (Helsinki, Vantaa, Espoo).

Tiedustelut seurakuntien päihdesensitiivisistä sururyhmistä:
Anja Ollila, puh. 09 2340 2536 (Helsingin seurakunnat)
Eeva Nurminen, puh. 050 381 8774 (Vantaan seurakunnat)
Riitta Türkmen, puh. 040 546 5198 (Espoon seurakunnat)

Irti Huumeista ry:n vertaistukiryhmät:
Irti Huumeista ry ylläpitää huumeisiin menehtyneiden läheisten suljettua Facebook-ryhmää, johon voi liittyä. Yhdistys on järjestänyt myös kasvokkaisia sururyhmiä. Tiedustelut Mira Reponen, puh. 050 3713 466

Kenelle sururyhmä on tarkoitettu?

Sururyhmät on tarkoitettu läheisensä menettäneille mahdollisuudeksi jakaa menetyksen kokemusta, menetykseen ja suruun liittyviä tunteita, muistoja ja erilaisia olemassaolon kysymyksiä. Ei ole väliä, onko läheinen esimerkiksi puoliso, sisarus tai lapsi. Ryhmään voi tulla, kun haluaa käydä läpi jonkun itselle tärkeän ihmisen kuoleman herättämiä ajatuksia ja tunteita.

Joillakin paikkakunnilla järjestetään omia sururyhmiä ihmisille, joiden läheinen on menehtynyt päihteisiin. Vaikka juuri päihteisiin kuolleiden läheisten tarkoitettua sururyhmää ei olisi tarjolla, kannatta silti olla yhteydessä esimerkiksi seurakunnan diakoniatyöntekijään tai pappiin.

Miten pääsen ryhmään?

Sururyhmiä järjestävät monet evankelis-luterilaiset seurakunnat, ja niistä saa tietoa esimerkiksi seurakuntien työntekijöiltä, kuten papeilta ja diakoniatyöntekijöiltä. Jos asuu pienellä paikkakunnalla ja haluaa hakeutua sururyhmään esimerkiksi isommalle naapuripaikkakunnalle, sille ei ole mitään estettä.

Ryhmistä tiedotetaan isommissa kaupungeissa seurakuntien omissa lehdissä ja nettisivuilla, pienemmillä paikkakunnilla tyypillisesti paikallislehdissä. Ennen ryhmän käynnistymistä ryhmään hakeutuvan kanssa keskustellaan esimerkiksi puhelimessa. Ideana on kertoa ryhmän toiminnasta ja kuulla ihmisen omia ajatuksia ja toiveita ja elämäntilannetta.

Kuinka monta kertaa sururyhmä kokoontuu?

Kokoontumisia on yleensä 5–10 ja kokoontumistahti on tavallisesti kerran viikossa. Osallistujien halutaan sitoutuvan ryhmään, ja esimerkiksi poissaoloista on hyvä ilmoittaa ryhmän ohjaajalle. Näin yhden osallistujan poissaolo ei jää askarruttamaan muita ryhmän jäseniä.

Mitä ryhmässä tehdään?

Sururyhmän ideana on ajatusten, kokemusten ja tunteiden jakaminen sekä vertaistuki. Ryhmiä on erilaisia. Tyypillisesti ryhmissä keskustellaan, mutta on myös toiminnallisia ryhmiä, joissa esimerkiksi maalataan, kirjoitetaan tai tehdään jotain muuta toiminnallista. Sanat eivät aina tavoita tunteita, joten tekemällä saa ehkä paremmin kiinni omista tunteista. Jokainen voi kertoa ajatuksistaan ryhmässä juuri sen verran kuin itse haluaa.

Ryhmätapaamisten aluksi on tyypillisesti tutustumista, jossa jokainen ryhmän jäsen voi kertoa itsestään sen verran kuin haluaa. Lisäksi keskustellaan ryhmän yhteisistä sopimuksista, esimerkiksi luottamuksellisuudesta.

Mikä on ryhmän ohjaajan rooli?

Sururyhmässä on yksi tai kaksi ohjaajaa. Ohjaajien rooli on luoda turvalliset olosuhteet vaikeiden asioiden ja tunteiden käsittelyyn. Niillä tarkoitetaan rauhallista ja häiriötöntä kokoontumistilaa ja ohjaajien tilanneherkkää läsnäoloa. Ohjaajat asettuvat ei-tietämisen tilaan. Se tarkoittaa, että ollaan auki sille, mitä ryhmäläiset sanovat. Ei ole yhtä tapaa surra ja kaikki tunteet ovat sallittuja. Ohjaajat mahdollistavat ryhmän jäsenten luottamuksellisen keskustelun ja antavat tilaa vertaistuelle. Ohjaajat huolehtivat siitä, että osallistujat saavat tasapuolisesti jakaa kokemuksiaan siinä määrin kuin kukin haluaa.

Päihteisiin läheisensä menettäneiden sururyhmissä voi olla tarvetta saada tietoa päihteisiin liittyen. Ohjaajilla on hyvä olla ymmärrys erilaisista päihteistä ja niihin liittyvistä ilmiöistä niin yksilön, perheen kuin yhteiskunnan tasolla. Päihdesensitiivistä sururyhmää ohjaa aina kaksi ohjaajaa.

Mistä tiedän, ettei ryhmässä kerrottuja asioita levitetä ympäriinsä?

Sururyhmien toiminta perustuu luottamukseen. Ryhmän vetäjillä on ammattilaisina vaitiolovelvollisuus kuulemastaan. Ryhmäläisten kesken keskustellaan siitä, mitä he toivovat ryhmältä ja mikä luo turvallisuutta. Ryhmässä sovitaan siitä, että ryhmässä puhuttu jää ryhmään eikä siitä ole lupa puhua ryhmän ulkopuolella.

Miksi sururyhmä on hyödyllinen?

Ryhmässä surusta puhuminen koetaan yleensä hyödylliseksi. Ihminen näkee ja kuulee, että jollain toisellakin on ollut samanlaisia kokemuksia. Ryhmässä on aika ja tila puhua asiasta. Silloin esimerkiksi tarve puhua menetyksestä töissä tai ystävien kanssa vähenee ja jää aikaa ja tilaa levähtää suremisesta. Päihteisiin kuolleiden läheiset ovat monesti pitkään eläneet tilanteessa, jossa on vain pitänyt selviytyä päivästä toiseen. Ryhmässä on mahdollisuus kuulla, mitä itselleni ja tunteilleni kuuluu. Omat tarpeet ja toiveet saattavat vuosien selviytymisen jälkeen alkaa muistuttaa itsestään myönteisesti. Myös uudenlainen yhteys menetettyyn läheiseen voi syntyä: jokainen päihteidenkäyttäjä on myös jonkun lapsi tai ystävä, mahdollisesti myös puoliso, vanhempi tai sisarus. Kun vuosien paine hellittää, on mahdollisuus nähdä uudelleen myös alkuperäinen suhde menehtyneeseen ihmiseen.

Osallistujien kokemus on pääasiallisesti ollut se, että ryhmästä on ollut hyötyä. Kaikki eivät kuitenkaan koe voivansa syystä tai toisesta osallistua ryhmään ja esimerkiksi kirjat – niin kaunokirjallisuus, tietokirjat kuin elämäkerrat ja muistelmat – voivat olla avuksi.

Mikä on sururyhmän tavoite?

Ohjaajien tavoite on luoda aika ja tila ihmisten puhua menetyksestään ja surustaan turvallisesti ja luottamuksellisesti sekä antaa mahdollisuus saada vertaistukea. Ryhmä on osa surua elävän elämää ja ryhmän tavoite voi olla eri ihmisille hieman erilainen. Esimerkiksi jollekin tavoite on, että on ylipäänsä paikka missä puhua rasittamatta läheisiä, toisella on toive tavoittaa omia tunteita.

Sururyhmä on osa prosessia, jossa läheiselleen tapahtuneen voisi hyväksyä osaksi oman elämän tarinaa, jonka kanssa elämäänsä jatkaa teenpäin.

Entä, jos omalla paikkakunnalla ei ole sururyhmää?

Useimmissa seurakunnissa järjestetään sururyhmiä. Jos omassa seurakunnassa ei ole sururyhmää, sitä voi kysyä muualta, mikäli on mahdollisuus liikkua. Päihteisiin läheisensä menettäneiden sururyhmiin pääkaupunkiseudulla voi osallistua yli kunta- ja seurakuntarajojen.

Mitä sururyhmään osallistuminen maksaa?

Evankelis-luterilaisen seurakunnan sururyhmään osallistuminen on maksutonta. Myöskään sillä, kuulutko kirkkoon vai et, ei ole merkitystä.

Voinko osallistua seurakunnan sururyhmään, vaikka en tunne itseäni hyväksi kristityksi?

Totta kai. Vaihtelee ryhmittäin, miten hengellisyys on mukana ryhmän toiminnassa. Myös siinä kuullaan ryhmään osallistuvien toiveita.

Asiantuntijana Helsingin seurakuntayhtymän erityisdiakonian diakoniatyöntekijä Virpi Liirus-Mäkelä


Muistotilaisuudet

Sururyhmien lisäksi järjestetään eri paikkakunnilla yksittäisiä tilaisuuksia, esimerkiksi marraskuussa pidettävät huumeisiin/päihteisiin kuolleiden muistotilaisuudet. Niitä koordinoi Tukikohta ry:ssä Mia-Marisa Ranta, puh. 045 1337 456.

 


Blogeja ja verkkosivustoja

Marko Luukkasen blogisivusto: Peilin takaa.

Virpi Liirus-Mäkelän blogi Pullakirkon plokikirjassa: Suurin suru on sanaton.

Neljän surujärjestön Surevan kohtaaminen -hanke (2018-2020)

Käpy – Lapsikuolemaperheet ry

Suomen nuoret lesket ry

Henkirikoksen uhrien läheiset ry

Surunauha ry – vertaistueka itsemurhan tehneiden läheisille

Sytytä kynttilä -sivusto


Kirjallisuutta

Jos osallistuminen ryhmään tai tilaisuuteen tuntuu vieraalta, on muitakin tapoja käsitellä päihteidenkäyttöön liittyvän kuoleman aiheuttamaa menetystä ja surua. Voit esimerkiksi lukea kirjoja, joissa asiaa käsitellään. Olemme koonneet avuksesi kirjalistan.

Elämäkertoja ja kaunokirjallisuutta

Asikainen Merja: Milana – Elämäni Laila Kinnusen tyttärenä. Like 2018.
Härkönen Anna-Leena: Loppuunkäsitelty. Otava, 2005.
Karjalainen Kukka-Maaria: Isä. WSOY, 1998.
Lindqvist Martti: Surun tie. WSOY, 1999.
Luukkanen Marko: Surukirja. 2018. Ladattavissa netistä.
Malin-Kaartinen, Katja: Kuolema on sittenkin totta. 2017. Runokirja ladattavissa netistä.
Malin-Kaartinen, Katja: Musta helmikuu. 2016. Runokirja ladattavissa netistä.
Raittila Anna-Maija: Suru on tie. Mietiskelyä luopumisen aikana. 1989.
Spiik Karl-Magnus: Isän suru. Mediapinta, 2010.
Spungen Deborah: Nancy. Gummerus, 2016.
Varis Tuula-Liina: Kilpikonna ja olkimarsalkka. WSOY, 2012.

Tietokirjallisuutta

Hänninen Katariina, Laapio Marja-Liisa, Liirus-Mäkelä Virpi ja Nurminen Eeva: Päihdekuolema ja vaiettu suru. Sininauhaliitto 2017. Ladattavissa netistä.
Laakso Seppo: Kitara soi niin hiljaa – Miehet puhuvat surustaan. Katharos, 2007.
Mäkelin Henna: Kuolema. Kaikki mitä olet aina halunnut tietää. Kustantamo S&S, 2018.
Olkinuora Hilkka ja Vuorenmaa Jaakko: Surun vuosi. Kirjapaja, 2009.
Poijula Soili: Surutyö. Kirjapaja, 2002.
Pulkkinen Mari: Surun sylissä – Suomalaisten kokemuksia menetyksestä. Kustantamo S&S, 2017.
Raittila Anna-Maija ja Kaskinen Anna-Mari: Ota hänet vastaan. Sanoja suruun. Kirjapaja, 2008.
Spiik Karl-Magnus: Kuoleman kohtaaminen käytännössä. Mediapinta, 2018.