Viimeiset vuodet kanssasi oli yhtä vuoristorataa. Paljon pelkoa, vihaa, rakkautta, välittämistä.
Kuinka usein pelkäsin, että olet kuollut. Kuinka usein sydän löi yhden lyönnin ohi kun et vastannut puhelimeen tai kun et ovea avannut. Ja kuinka usein puhuit itsesi tappamisesta, ja pelkäsin että nytkö se päivä koittaa, että kuolet oman käden kautta tapaturmaisesti tai päihteisiin.
Niin usein löysin sinut humalaa pois nukkumasta, tai olit kaatunut ja sain soittaa sinulle apua. Aina huokaisin helpotuksesta, että vielä hengissä ja jospa isä tästä opikseen ottaisi ja raitistuisi. Erään pitkän juopotteluputken päätteeksi raitistuitkin pitkäksi aikaa ja vietimme oikein ihanaa isä-tytär-aikaa. Kunnes taas sorruit ystävääsi alkoholiin.
Siitä alkoi suunnaton epätoivo, alamäki ja tuho. Minun elämäni koostui taas alkoholin tuomasta pelosta ja vihasta. Siitä tuskasta, kun näki miten oma isä heikkenee henkisesti ja fyysisesti alkoholin vuoksi. Sitten tuli päivä, jota pelkäsin vuosia. Olit tappanut itsesi ja osa minusta kuoli myös sen myötä. Olin vihainen siitä, että alkoholi oli kuningas, joka ajoi sinut tuohon ratkaisuun sekä siitä, että et jaksanut taistella sitä vastaan. Olet ajatuksissani päivittäin ja olet osa minua loppuelämäni.