Vanhat portaat auringonvalossa.

Veljeni, rakkaani

Jaa

Anna anteeksi, etten jaksanut auttaa, en kyennyt. Olisin pystynyt vaan en voinut. Anna anteeksi ja anna minun vapautua tästä,syyllisyydestä, jota kannan loppu elämäni.

Rakas pikkuveljeni. Minulla on niin ikävä, että vielä tänääkin sydän puristuu kasaan. Kahdeksan vuotta sitten tapahtui se, mitä olin pelännyt, päätit päiväsi.

Olit juonut itsesi pohjalle, jonne hukuit. Tiedän, ettei kukaan voinut sinua auttaa, olit päättänyt päiväsi jo kauan aikaa sitten. Niin hauras oli loppusi, sen olisi voinut,puhaltaa poikki pienen pieni tuulen virekkin.

Niin onneton ja raastavan surullinen olit. Tuskasi söi melkein minutkin. Ainoa lohtu kuolemassasi oli se, että siihen loppui sinun tuskasi. Ei ollut enää mitään. Kasa tuhkaa uurnassa, jonka isämme viereen hautasin.

Vieläkään en oikein ymmärrä, miten ihminen lakkaa olemasta. Miten voi ihminen vain kadota, ettei hän ole enää mitään, missään. Mihin hän menee. En voi oikein sinusta puhua, muistella, kun ihmiset ahdistuvat, eivät kestä. Näen naamasta, että päästäisi irti jo. Antaisi olla. Vaikka juuri ne hauskat ja hyvät muistot, tarinat, sattumukset, ne ovat ne, jotka pitävät sinut vierellä.

En halua unohtaa, tietenkään. Ei rakasta ihmistä vain ensiksi surra, sitten piiloteta pois, olla kuin ei koko ihmistä olisi koskaan ollutkaan. Tuska nyt on jo aikoja sitten hellittänyt, enää ei tule itkua joka meinaa tukehduttaa. Joskus jokin muisto tuo kyyneleen silmään.

Suren enemmänkin sitä, ettet saanut elää vanhaksi, nähdä omia lapsenlapsiasi, niitä, jotka olisi saanut sinun sydämesi sykkyrälle, sinä lapsirakas hölömö.. Ettet saanut vanheta vaimosi kanssa, ettet saanut olla se hyvä hullu, hassu isä, niin monien rakastama mies. En minä tässä itseäni sure, vaan sinua veljeni, että menetit kaiken ja et jaksanut elää.

Suren sitä, miten ykskaks voi kaikki kaatua. Suren tuskaasi, jota en voinut poistaa. Anna anteeksi, sillä itse en siihen vielä kykene.