Isänpäivät on mulle vaikeita. Isä kuoli pitkän ja värikkään päihdehistorian seurauksena kalliolaiseen rappukäytävään mun ollessa 17-vuotias. Vuosiin oli mahtunut erilaisia hoitojaksoja, väkivaltaa, katoamisia ja vankilatuomio, mutta myös selviä ajanjaksoja, tavallista arkea, rakkautta ja toivoa paremmasta.
Ennen suurta menetystä oli tuhat pienempää. En ollut kuullut isästä pariin vuoteen ja olin oppinut pelkäämään sitä viimeistä puhelinsoittoa. Tietoa siitä, mitä oltiin jo vuosia pelätty ja odotettu. Muita vaihtoehtoja ei ollut. Lopulta tieto kuolemasta oli helpotus. Ei tarvinnut enää pelätä pahinta.
En muista itkinkö hautajaisissa, en usko itkeneeni. Kannoin isän uurnaa. Sitä pientä laatikkoa. Uurna oli niin kevyt, että se tuntui loukkaukselta. Isän elämän vähättelyltä.
Olin kovin nuori, enkä osannut suruani käsitellä tai sanoittaa. Vuosiksi se oli hautautuneena pärjäämisen, asian vähättelyn ja synkän huumorin alle. Nyt omien lasten myötä menetys on ollut vahvemmin läsnä. Minä en koskaan oppinut isääni tuntemaan, eikä se ole lapsilleni koskaan mahdollista. Isä ei koskaan saanut tavata lapsenlapsiaan tai hullaantua heidän ihmeellisyydestään.
Omat lapset tuovat aiheen käsittelyyn myös toisen ulottuvuuden. Olenko minä vanhempana riittävä? Olenko minä luotettava ja turvallinen? Enhän ole samanlainen kuin isäni? Onko se kaikki sama minussa? Ajattelevatko muut niin?
Vanhemman päihdeongelmaan liittyy hirveää häpeää, eikä päihteisiin kuolleen suremiselle löydy sopivia sanoja. Tuntui ja tuntuu yhä, että kieli pettää meidät tällaisen edessä. Se minkä on totuttu lohduttavan, kuulostaa tyhjältä, keinotekoiselta ja valheelliselta. Se pakottaa surun muottiin, johon se ei kuulu. Se ei kerro minun surustani.
Mutta minä surin. Ja suren yhä.
Inka