Kirkkaana loistava aurinko sinisellä taivaalla.

Rakas poikani Santeri

Kuinka kaipaankaan sitä, että lampsisit tähän! Halaisin sinua ja kysyisin: ”Mitä nuorimies?”
Jaa

Elokuun pilvet rakentavat linnoja, istun ulkona Kiasman kahvilassa ensimmäisen työviikon jälkeisissä tunnelmissa.

Näin viime yönä unta. Olin hoitajana kehitysvammaisten ja psyykkisesti sairaiden laitoksessa. Oli myöhäinen ilta. Tiesin, että kaikista ääriviivoista ja nurkista nousisi esiin PIMEÄN JA HÄMÄRÄN HIRVIÖT! Meitä hoitohenkilökuntaan kuuluvia oli pari, jotka yrittivät torjua niitä. Heräsin siihen, kun hirviöt alkoivat nousta esiin!

Muistan nähneeni sinusta unta yhden kerran. Unessa olit kuollut ja etsimme siihen syytä. Unessa minua helpotti tietoisuus siitä, että jos löytäisimme kuolemaasi jonkin syyn, vaikka väärään paikkaan sijoitetun pysäkkitolpan, jonka bussi olisi kaatanut osuen sinuun kohtalokkain seurauksin. Muistan unen helpottuneen tunnelman, kun syytä löytyisi jostain muualtakin kuin perheestä ja meistä vanhemmista. Olisi niin helpottavaa osoittaa syyllinen!

Kun sinä olet poissa, tunnen itseni samanaikaisesti raskaaksi ja tyhjäksi. Murhe tekee minut levottomaksi. Kierrän elämäsi eri vaiheita, etenkin viittä viimeistä elinvuottasi. Mietin niitä kohtia, joissa olisit voinut muuttaa elämäsi suuntaa. Jos olisit tahtonut.

Päihteistä ja huumeista irrottautumisen tahtoa sinulla ei ollut. Korkeintaan hetkittäin saatoit ajatella elämää ilman huumeita. Ilman kannabista et koskaan.

Äitisi ja minä olemme vanhentuneet. Tunnemme itsemme yksinäisiksi ja tyhjiksi, kun olet poissa. Arkipäivän askareet tuntuvat turhilta, vaikka juuri ne antavat meille aikaa ja mahdollisuuden selviytyä.

Yhä edelleen minusta tuntuu hirvittävältä, että Santeri, juuri sinä, sairastuit hengenvaarallisesti. Etkä nähnyt sitä itse. Toipumisen tie olisi ollut käytettävissä. Jos olisit sitä tahtonut. Huumeiden imun on täytynyt olla valtava jo 13-14 -vuotiaana, jolloin riippuvuutesi kannabikseen syntyi, muttei ollut vielä päivittäistä.

Haluan uskoa edesmenneen teologin Martti Lindqvistin tavoin, että sinä ”olet olemassa jollain sellaisella tavalla, joka ei avaudu meidän elossa olevien järjellemme”.  Haluan uskoa, että sinä olet tallessa Jumalan, Luojasi luona. Mitä se sitten tarkoittaakin. Ja että tulemme vielä näkemään ”kasvoista kasvoihin” kuten Paavali kirjoittaa.

Yhteinen ystävämme – jonka myös sinä tunsit hyvin, olit hänen lymfahoidossaan sekä opetit häntä tietokoneen käytössä – sanoi toissapäivänä, ettei ”mikään ole mennyt hukkaan”. Hän menetti aikanaan kaksi puolisoaan muutaman vuoden välein, joten hänen kokemuksillaan on painoa.

Kuinka kaipaankaan sitä, että lampsisit tähän! Halaisin sinua ja kysyisin: ”Mitä nuorimies?” Istuisit alas – ”Ei mitään ihmeitä.” Katselisimme keskustan hyörinää ja jalkojemme juuressa olevaa Kiasman vesiallasta. Tuuli pyörittäisi pieniä laineita, joihin aurinko säkenöisi.

Näkisin sinun hymyilevän, kuin lapsena.

Rakkain terveisin Isäsi

(Marko Luukkanen)