Minun vanhin poikani kuoli neljä vuotta sitten 28-vuotiaana. Hän kuoli yksin, sänkyynsä. Hänen kätensä olivat puristuneet hänen rintakehänsä ympäri. Tiedämme, että hän oli ottanut, jotain ainetta. Hänen kodistaan löytyi murskeena sinisävyisiä turkooseja tabletteja piilossa katseilta. Poikani löydettiin sängystä kuolleena, hengettömänä. Puhelin lojui mykkänä hänen jalkojensa juuressa. Tietokone oli hänen päänsä vieressä, akkuvirtaa vaatien. Kun hänet löydettiin hän oli jo kuoleman jäykistämä. Enää ei ollut mitään tehtävissä. Ikävä kyllä hän oli kuollut. Pääni sisällä kaikuu edelleen, kuollut kuollut, kuollut. Poikani ruumis vietiin pois. Hänelle tehtiin oikeuslääketieteellinen ruumiinavaus. Poikani ruumis tutkittiin, avattiin ja analysoitiin. Kuolemansyy oli hengityslama. Hänen verestään analysoitiin opioideja, masennuslääkettä ja kokaiinia. Tänään tiedän, että tuo on hiipien tuleva tappava cocktail.
Kuollessaan poikani oli komea ja bodattu nuori mies. Hänellä oli upea Mersu ja kaapissaan läjäpäin kalliita merkkivaatteita. Hän oli juuri muuttanut uuteen asuntoon. Hän oli uuden alun äärellä. Huumevieroitusjaksoja takana ja kontrollijakso edessä. Meillä kaikilla oli luottamusta, siihen, että poikani toipuminen ja muutos parempaan olisi mahdollista. Meillä oli myös ymmärrystä siitä, että selvänä oleminen ja uusi suunta elämälle olisi vaikea toteuttaa. Tiesimme, että riippuvuuden kanssa eläminen ja uuden päihteettömän elämän todellisuus kohtaavat arjessa. Toisaalta myös toipumisen nostattamat ”pilvilinnat” ja toiveet sumensivat meidän kaikkien päät, sillä niin rankkaa oli ollut ja muutoksia totta kai toivoi tapahtuvan. Mutta tosiaan poikani kuoli ja tähän pisteeseen päädyimme, että poikani päivät päättyivät 28.7.2021. Siihen päättyivät viiden vuoden syöksykierre, vuoristorata ylä ja alamäet sekä yllättävät mutkat. Elämän ja kuoleman tanssia, sanoisinko, silti kuolemaan en koskaan osannut valmistautua.
Ennen poikani kuolemaa kuolemanpelko oli toki usein läsnä elämässämme, vaikka päivissämme vierailikin toisinaan ilo ja luottamus. Yritimme auttaa poikaani takaisin niin sanottuun normaaliin elämään. Yritimme kannatella ja tukea. Tiedän, että myös poikani yritti palata niin sanotusti raiteilleen. Kun poikani aloitti uuden alkunsa viimeisimmältä kuntoutusjaksolta, oli kesä 2021. Tuona kesänä meidän läheisten päissä liikkui toki huolia, mutta myös suuria unelmia pokani toipumisesta. Ikävä kyllä, nuo unelmat olivat kuin pilvet taivaalla, joita tuuli puhalteli eri suuntiin. Tiedän, että elämä on ainaisessa liikkeessä ja se on täynnä kokemuksia, niin iloja kuin murheita sekä rakkautta.
Tänään, kun ajattelen poikani viimeisiä vuosia tiedän, että nuo vuodet tuottivat kärsimystä niin hänelle, kuin meille läheisille. On todettava, että huumeet tuhosivat poikani, mutta se myös raunioitti meitä läheisiä syvästi. Nyt tätä kirjoittaessani huomaan, että ajatukseni ja tunteeni ovat ikään kuin jossain lukittuna. Näen mieleni liikkeet, mutta en saa niistä otetta. Nykyään elämäni kulkee kuin filminä edessäni, jossa näyttelen omaa rooliani. Huomaan, että vuorosanat ovat katkeilevia ja kankeita, ikään kuin unohtuneita, viipyileviä ja väärässä paikassa väärään aikaan lausuttuja. Pääni on sekava, sillä tiedän suru mursi mieleni. Surussani olen yksin. Vaikka vierelläni on ihmisiä, tunnen olevani poissa, ikään kuin kadonnut jonnekin. Mutta nyt minä olen täällä ja poikani on siellä jossain. Minä yritän jatkaa elämääni. Voinko sanoa, että etsin keinoa palata itseeni ja hyväksyä sen mitä en voi muuttaa.