Poikani kuoli marraskuussa 2016. Hänet löydettiin kotoaan minun syntymäpäivänäni, ja oikeuslääketieteellisestä tulleen kuolinsyyraportin mukaan se oli myös arvioitu kuolinpäivä. Poika oli 22-vuotias 1-tyypin diabeetikko, ja kuolinsyy liittyi nimenomaan siihen siitä huolimatta, että hän käytti huumeita. Huumeet olivat välillisesti osasyynä, koska käyttäessään hän ei hoitanut itseään eli jätti insuliinit pistämättä.
Pojan kuolema oli shokki. Olimme valmistautumassa siihen, että hän lähtee kuntoutukseen parin viikon kuluttua. Yhtäkkiä hän olikin kuollut. Poika käytti pääasiassa kannabista, ilmeisesti päivittäin, mutta satunnaisesti meni myös essoja jne. Silloin hänestä ei kuullut päiväkausiin mitään. Hän ei piikittänyt itseään, joten siinä mielessä huumeiden käyttö ei ollut niin suurta, että se olisi suoranaisesta hänet tappanut. Kroppa ei vaan enää kestänyt korkeita sokereita, jotka johtuivat hoitamatta jättämisestä.
Alkushokin jälkeen alkoi asioiden järjestely, paperitöitä, asunnon tyhjennystä, tavaroiden hävittämistä, hautajaisten valmistelua… Tässä kohtaa halusimme olla alusta asti täysin rehellisiä ystävillemme ja kerroimme tilanteesta Facebookissa.
Saimme kokea monenlaista suhtautumista pojan kuolemaan liittyen. Uskovaisina turvauduimme Jumalaan, ja ystävien tuki on ollut äärimmäisen arvokasta sekä kantava voima. Facebook-ilmoituksen ansiosta saimme perheenä olla rauhassa. Koti kuitenkin täyttyi pian kukkasista ja posti toi adresseja.
Osa on myös pelännyt kohdata kuolemaa. Järkyttävintä oli erään henkilön lohdutus, että kyllähän tämä nyt teitä sitten helpottaa. Tottahan se oli, mutta ei sitä voi sureville sanoa. Kyllä, pelko on poissa, mutta niin on myös poika… Kun hän eli, oli toivo riippuvuudesta paranemisesta olemassa. Nyt se muuttui suunnattomaksi ikäväksi ja jälleennäkemisen toivoksi. Toki oli niitä huonoja, järkyttäviä ja piinaavia jaksoja, jotka nyt ovat poissa, mutta mieluummin kävisin viemässä hänelle edelleen ruokaa, siivoamassa yhdessä hänen kanssaan, kun nyt vien haudalle kukkia ja kynttilöitä.
Osa tuttavistamme on vältellyt kohtaamistamme, osa antoi ”viisaita neuvoja” hanakasti. Uskovien piireissä helposti viljellään hengellisiä fraaseja, jotka sinällään ovat hyviä, mutta eivätpä ne akuutissa tilanteessa auta. Itse koin, että on ollut ok halata, ottaa vastaan osanotot ja sitten jatketaan eteenpäin. Töihin palatessa sanattomat säälikatseet olivat inhottavimpia tai jos asia sivuutettiin kokonaan. Minusta läheisen kuolema pitää huomioida, mutta jos asianosainen ei halua jatkaa keskustelua, siitä ei pidä puhua silloin sen enempää. Raskainta on ollut tavata ihmisiä, jotka jäävät surkuttelemaan tai alkavat käydä läpi omia menetyksiään ja terapoida itseään.
Olemme osanneet tilanteesta huolimatta myös nauttia elämästä. Olemme nauraneet ja itkeneet vuoron perään. On menty eteenpäin, siitäkin huolimatta, että kipeää tekee. Minusta meillä on oikeus elää ja uskon, että niin olisi poikakin halunnut. Ystäville pojan kuolema oli kova paikka. Paljon nuoria tuli hautajaisiin ja heitä käy aika-ajoin haudalla. Rankinta on ollut varmasti heille, jotka pojan löysivät.
Suren sitä, että menetin poikani huumeille ja että lopulta ne veivät hänet kokonaan minulta.
Suren, että se into, jolla hän oli kuntoutukseen lähdössä, ei koskaan toteutunut, eikä hän vapautunut riippuvuudestaan tässä ajassa. Suren, että se sydän täyttä kultaa oleva poika ei saanut elää aikuisuutta, kokea isyyttä jne. Suren, että nuoremmat sisarukset menettivät veljensä ja lapsenlapseni enonsa. Toisinaan suru ahdistaa, kun on niin kova ikävä. Toisinaan se helpottaa, kun tietää, että pojalla on nyt kaikki hyvin. Järki käsittää, mutta tunne-elämä ei tahdo ymmärtää ja hyväksyä tapahtunutta.
Suren myös sitä, etten uskaltanut rohkeasti kertoa riippuvuudesta pojan eläessä. Niin vahvasti yhteiskunta tuomitsee huumeidenkäyttäjät sekä heidän vanhempansa, ettei siitä rohjennut puhua. Poikamme sanoi monesti, että syy käyttöön ei johdu meistä, vaan hän on itse aiheuttanut sen omilla valinnoillaan. Tiedän, että emme ole täydellisiä vanhempia. Tämä käyttäjän maailma tuli syystä tai toisesta meidän kohtaloksi. Mieheni kanssa päätimme heti, että haluamme oppia tämän kautta lisää elämästä ja tukea muita.
Äiti ja isoäiti