Puhelu yliopistosairaalasta oli lohduton! Sinulla oli niin massiiviset vammat aivoissa, että hengityskone ja verenkiertoa ylläpitävät lääkkeet pitivät sinun maallista kehoa enää täällä! Kone ja lääkkeet mahdollistivat sen, että ehdimme luoksesi jättämään viimeiset jäähyväiset! Elämäni lohduttomin uutinen oli soitettu ja minä lähdin ajamaan töistä kotiin ja hakemaan muut perheenjäsenet mukaan. Soitto perheenjäsenille…miten sen voi tehdä? Kertoa, että mitään ei ole enää tehtävissä!
Siinä sinä makasit rakas tyttäreni, sairaalan sängyssä. Miten päästää irti lapsesta, jota niin rakastaa? Siinä me seisoimme ympärilläsi: isäsi, isoveljesi, pikkuveljesi ja minä-äitisi. Halasin, kosketin kasvojasi, suukotin päätäsi ja pidin päätäsi käsieni välissä. Kättäsi ja sormiasi kosketin. Niissä oli naarmuja. Vaaleat hiuksesi olivat värjäytyneet verestä. Eikö mitään ole tehtävissä? Eikä oikeasti mitään ole enää tehtävissä? Taas lohduton vastaus,- Ei ole! Halusin, että sairaalapappi tulee käymään luonasi. Kysyin lääkäreiltä, että tuleeko sinulle jotain näkyvää liikehdintää tms, kun hengityskone sammutetaan? Lääkäri vastasi, että ei tule. Tähänkö päättyy seitsemän vuoden kamppailusi aineita vastaan? Vain 25-vuotiaana! Ei hyvä Jumala! Eihän tämä ole totta! Klo 12:37 osa minusta kuoli myös ja lähti mukanasi!