Äidilläni oli nuoruudesta asti vaikea masennus ja sen seurauksena lääkeriippuvuus sekä alkoholin liikakäyttöä. Äidilläni oli tapana turvautua kipu- ja mielialalääkkeisiin, mutta kun niitä ei ollut saatavilla tai ne eivät riittäneet, tuli alkoholi kuvioihin. Äidin alkoholin käyttö oli satunnaista, kunnes yllättäen kaikki romahti. Äitini avasi pullon ja luovutti täysin elämän suhteen. Kaikki tapahtui päivälleen tasan puolessa vuodessa.
Puoli vuotta yritimme taistella äitini puolesta. Puolessa vuodessa meistä omaisista jokainen kävi kaikki mahdolliset tuntemukset ja ajatukset läpi. Puoli vuotta elimme täysin äitini ehdoilla, itse aikataulutin kalenteriini käynnit äidin luona, etäännyin ystävistäni ja mielialani menivät täysin äidin ehdoilla. Opiskeluihin jaksoin juuri ja juuri keskittyä. Jokainen kerta äidin luo mennessä jännitin, mitä oven takan odottaa. Useimmiten näky oli lohduton. Emme kuitenkaan halunneet myöntää, ettei toivoa enää olisi. Yritimme ja yritimme. Luovuttaminenkin kävi usein mielessä. Ennen pitkään se olisi ollut ainoa järkevä vaihtoehto meidän omaisten mielenterveyden ja jaksamisen kannalta.
Lopulta äiti löydettiin kuolleena. Muistan tarkkaan ajatukset, joita kävin läpi saatuani tiedon äidin kuolemasta. Olin säikähtänyt, olin paniikissa, mutta olin helpottunut. Hoin mielessäni, että nyt se on ohi. Painajainen oli päättynyt.
Äidin kuoleman käsittely on itselläni vielä kesken. Monet läheiseni ovat ihmetelleet, kuinka vahva olen ja kuinka hyvin olen kestänyt äitini kuoleman. Koen aloittaneeni surutyön jo paljon ennen äidin kuolemaa. Koen äitini kuolleen jo puoli vuotta ennen varsinaista kuolemaa. Yritän käsitellä asian siten, että äitini sairastui ja tähän sairauteen eivät parannuskeinot auttaneet.
Toistaiseksi emme tiedä äidin varsinaista kuolinsyytä. Itse en edes haluaisi tietää. On paljon helpompaa sanoa, ettei tiedä syytä kuin että äitini kuoli alkoholin yliannostukseen tai humalassa kaatumiseen. Pohdin usein mielessäni tapahtumia ennen ja jälkeen äidin kuoleman. Helpotuksen tuntemus on yksi vaikeimmista asioista myöntää. Olen myöntänyt sen itselleni, mutta miten ikinä pystyn sanomaan ääneen olevani helpottunut oman äitini kuolemasta?
Kaipaan äitiäni päivittäin. Aluksi koin vihaa ja katkeruutta äitiäni kohtaan. Nyt pystyn jo muistelemaan häntä lämmöllä. Olen huomannut vähitellen iloisten muistojen vievän tilaa surullisilta muistoilta. Yritän muistuttaa itsenäni hyvistä ja kauniista asioista, joita äitini opetti minulle. Tiedän äitini olleen sairas ja muistutan tästä itseäni jatkuvasti. Äitini rakasti meitä koko sydämestään ja toivoi meille parasta, vaikka ei sitä voinut itse aina tarjota. Alkoholisti on helppo tuomita itsekkääksi ja omaa etuaan ajavaksi, niin ajattelin itsekin usein äidistäni. Oli helppoa purkaa omaa pahaa oloaan ja turhautumistaan suoraan kohteeseen. Toisaalta olen myös kiitollinen, että sain sanottua äidilleni rehellisesti, miltä tilanne minusta tuntui.
Mielenterveysongelmat ja päihderiippuvuudet ovat omaisille todella vaikeita käsiteltäviä. Haluan kuitenkin aina muistaa, että kaikkien ongelmien takana oli oma äitini. Oma rakas äitini, joka ei halunnut meille pahaa, mutta joka ei ollut tarpeeksi vahva selviämään elämässä. Minua surussa ovat auttaneet läheiseni, jotka ovat joutuneet kokemaan saman menetyksen ja käymään läpi samoja tuntemuksia. On ollut paljon helpompaa puhua ihmisille, jota tietävät tapahtumat.
Susanna