Vanhat portaat auringonvalossa.

Juhani in memoriam

Muistotilaisuus oli merkittävä. Vainajasta aukeni aivan toisenlainen kuva kuin mihin olimme lähisukulaisina tottuneet ja minkä olimme torjuneet.
Jaa

Huvittaa, miten humala onkin keksinyt luikertaa kotimökkimme avoimesta ikkunasta sisään. Ikään kuin sillä olisi sosiaalinen tilaus ottaa paikkansa kammarissa, josta se on joutunut väistymään mökin isännän kuoltua. Nikotiinitervan keltainen kiilto kammarin katossa kielii vielä edesmenneen veljeni Juhanin humalahakuisesta elämäntavasta.

Kesäisessä muistikuvassani Juhani vielä taluttaa vanhaa äitiämme omenapuun juurelle ja auttaa hyväntuulisessa tokkurassa kärsivällisesti äitiä keräämään omenia. Minulle hän osoittaa paikan, josta voin poimia kesän viimeiset pihakukat. Levollinen viimeinen tapaaminen haalistaa muistijäljet väärään aikaan toteutetuista vierailuistamme, Juhanin aggressiivisesta ärhentelystä ja helvettiin toivottavista tervehdyksistä lukitun oven sisäpuolelta. Viimeistä muistikuvaa eivät enää dominoi äidin antamat elämäntapaohjeet tai moitteet siitä, että Juhani ei käy milloinkaan äitiä katsomassa postikorttikutsuista huolimatta.

Kuvassa ei kumma kyllä näy enää häpeään kietoutunut syyllisyys veljeni elinoloista. Olin myös päässyt pois puun ja kuoren välistä. Minun ei enää tarvitse jatkuvasti valita, kumman puolelle kulloisessakin tilanteessa asetun. Yleensä asetuin heikomman eli Juhanin puolelle. Välillä Juhani oli useita kertoja peräkkäin selvin päin. Elättelimme äidin kanssa toivoa, että hän viisastuu vanhetessaan tai väsähtää juomiseen. Lähinaapurit olivat paremmin tilanteen tasalla ja seurasivat Juhanin vointia huolestuneina. Kun mökki oli syyskuussa ollut pimeänä koko viikonlopun, naapurit menivät katsomaan ja löysivät hänet kuolleena. Radio oli jäänyt soimaan.

”Mikä sille pojalle tuli?” äiti kyseli, vaikka tiesi hyvin, että viinahan se. Tarkka vastaus kysymykseen saapui kuukausien odottelun jälkeen oikeuslääketieteen laitokselta. Sydän oli pettänyt. Koimme, että luonnollinen kuolema oli helpotus, melkein lahja. Olihan Juhani saanut kuolla siihen samaan kotimökkiin, saman kammarin samalle seinustalle kuin taatansa ja isänsä. Päihdeongelman värittämä elämäntapa olisi voinut johtaa paljon raadollisempaan loppuun. Lähiomaisten olisi pitänyt ottaa sekin nöyränä vastaan.

Hautajaisvalmisteluissa jouduin käymään kyselevää keskustelua kuolleen veljeni kanssa. Sopiiko hänen arkulleen pihakukista sidottu kimppu? Kyllä, juuri hänelle se sopii. Sopiiko hänelle muistotilaisuus, johon kutsutaan lähiomaisten lisäksi vain serkut ja lähinaapurit? Pakko, sillä veronpalautukseni ei riittäisi enempään. Tuleeko sanomalehteen risti-ilmoitus? Tietysti, sillä hän jos kuka tarvitsee mahdollisimman traditionaaliset hautajaiskuviot ihmisarvonsa takaisin palauttamiseksi. Pitääkö kuolinilmoituksessa lukea rakkaamme, vaikka niin monta kertaa saimme pettyä ja hävetä hänen käyttäytymistään? Kyllä, sillä ainakin vanhalle äidillemme hän oli rakas. Muistosanoiksi valikoituneet sanat ”Nuku huminaan metsien. Nuku tuoksuun ikuisen kesän” sekä siunaustilaisuuden loppumusiikki ”Ja alla Pohjantähden minä tulen, minä lähden, ja vain Pohjantähden nähden itken vuokses kyyneleen” jäivät soimaan korviini viikoiksi.

Muistotilaisuus oli merkittävä. Vainajasta aukeni aivan toisenlainen kuva kuin mihin olimme lähisukulaisina tottuneet ja minkä olimme torjuneet. Juhanin päihdeongelmasta puhuttiin avoimesti, mutta samaan aikaan tuotiin monta kertaa esiin hänen avuliaisuutensa naapureitaan kohtaan. Läheisen maalaistalon adressin yksinkertainen muistolause ”Ohra jäi muistoksi meille” kosketti eniten.

Kuolinmökkiä raivatessani jouduin tutustumaan veljeeni jälkijättöisesti. Ymmärsin kitkeväni edelleen hänen osuuttaan lapsuuden porkkanamaasta. Isosiskona kitkin veljenkin osuuden, koska en halunnut, että hän saa laiminlyönnistään tupenrapinat. Päihdeidentiteetin purkavaa porkkanamaan kitkemistä veljeni puolesta oli ollut myös liinavaatteiden lahjoittaminen hänelle. Oletin, että kunnon lakanoiden välissä nukkuminen tekee päihdeongelmaisesta veljestäni kelvollisemman ihmisen. Ymmärsin harhani, kun kuolinsiivousta tehdessäni löysin kaapin, joka oli täynnä viikattuja, käyttämättömiä lakanoita.

”Milloin mahtaa päästä multiin?” äitini kyseli. Kysymykseen tuli vastaus sateisena syyssunnuntaina. Suntio ojensi kappelista Juhanin tuhkauurnan, jota vuorotellen kannoimme. Uurnan paino ja läheisyys soi yllättävän lämpimän ja harmonisen hetken viimeisille hyvästeille Juhanin kanssa. Ojensin lopuksi uurnan kainalostani pojanpojalleni, jotta hän sai tuntumaa vielä tulossa oleviin sukulaiskuolemiin.

Talven tullen pihapolulla oli vain jäniksenjälkiä. Jouluksi ripustin omenapuun oksaan kynttilälyhdyn ja adventtina ikkunaan tähden. En vielä silloin tiennyt, etteivät ne kuuluneet Juhanin joulunviettoon. Keväällä äitienpäivän aikaan olimme taas äidin kanssa haudalla. Siellä meille valkeni, että vähään aikaan haudalle ei ollut mitään asiaa. Hautarauhan piti olla rikkumaton, sillä peippo oli keksinyt tehdä pesän haudalla kasvavaan kuuseen. Oli muninut sinne vihreän munan, toivon uudesta elämästä.

Marja-Liisa Laapio