Juomisesi alkoi kuin varkain. Silmissäsi oli uhmainen palo, että minä teen, mitä haluan. Vuosi vuodelta loittonit yhä kauemmas, muutuit toiseksi, satutit itseäsi yhä uudelleen. Lopulta koitti tammikuun hämärä, jolloin liekkisi sammui. Ja kun sinut haudattiin, osa minusta haudattiin sinun mukanasi.
En kyennyt suremaan sinua vuosikausiin. Silti hengitit joka hetki kipuna minussa. Meni vuosia ennen kuin tajusin, etten muistanut sinua terveenä, vaan sairaana. Meni vuosia ennen kuin tajusin, etten muistanut sinua elävänä, vaan kuolleena. Kun ymmärsin sen, tunsin hämmennystä, surua, häpeääkin.
Vähitellen tuokiokuvat meidän lapsuudestamme alkoivat palautua mieleeni. Kesämökin pihamaa, kun nostimme maton sateen suojaksi ja kikatimme. Nallekarhu, jonka annoit minulle jouluna. Junamatka, kun seikkailimme vaunuissa ja hihitimme juopuneille. Kuinka vähän tiesimme silloin, mikä sinua odotti; mikä meitä odotti.
Kun täytin 34-vuotta, olin elänyt pidempään kuin sinä. Näin silloin unen, jossa olin yöllä hautausmaalla. Keinutin unessa pientä arkkua sylissäni, ja sanoin hiljaa: ”Ei mitään hätää, kaikki järjestyy, ei mitään hätää.”
Nyt on jo kulunut vuosia siitä, kun lähdit, mutta ei montakaan päivää, etten olisi ajatellut sinua. Suru nousee yhä pintaan, kun syntymäpäiväsi lähestyy. Suru nousee yhä pintaan, kun kuolinpäiväsi lähestyy. Mutta nyt tiedän, että sinä et ole minulle kuollut. Sinä elät yhä siinä, mitä teen ja kuka olen. Kuten näissä riveissä.
Kuopus, pikkusiskosi Minna
Kirjoittaja Minna Salonen on mukana Vaiettu menetys -sivuston työryhmässä kokemusasiantuntijana.