Mun isoveli oli aina mun sankari, sellainen joka jaksoi tsempata ja lohduttaa ja joka tiesi useimmiten tietovisoissa ne vaikeimmat kysymykset. Veli oli aina herkkä ja tunteella mukana elävä.
Huumeet mun veli löysi 80-luvun puolivälissä 17-vuotiaana. Ensin kuvioihin tuli kannabis ja myöhemmin amfetamiini. Se oli jatkuvaa sekoilua ja vankilakierrettä. Mä ajattelin aina, että kunhan vain mun veli tietää kuinka paljon mä sitä rakastan, niin sen ei tarvi käyttää aineita. Joka kirjeeseen ja korttiin jotka vankilaan lähetin kirjoitin aina kuinka äärettömän rakas hän mulle on. Mutta elämä ei ole niin yksinkertaista…
Kovasti mun veli yrittikin aineista eroon. Oli korvaushoitoa ym. Muistan kun hän itki äidille, että miten tullaan uskoon… Koulussa ammatinvalintatunneilla julistin tulevani päihdetyöntekijäksi joka parantaa kaikki huumenuoret. Ei tullut päihdetyöntekijää, mutta tuli psykiatrinen sairaanhoitaja.
Työssäni kun kohtaan pitkään huumeita käyttäneitä ihmisiä, näen yleensä heissä veljeni piirteitä, samanlaisen hymyn tai ilmeen tai jotain muuta joka saa hymyn huulilleni… Yritän aina muistaa veljeni sanat ”kunhan hoitajat kohtelisivat ihmisenä”…
Mun veli kuoli 40-vuotiaana päihteiden yhteisvaikutukseen. Yli kaksikymmentä vuotta huumeet olivat osa meidän perhettä. Hautajaiset olivat kauniit. Kanttori lauloi maan korvessa kulkevi lapsosen tie. Tiedän, että nyt veljeni on hyvä olla ja hän on saanut rauhan. Silti ikävöin häntä suunnattomasti.
Inkeri